Koti Painonhallinta Entä jos muuttuminen onkin kamalaa?

Entä jos muuttuminen onkin kamalaa?

Olen vetänyt painonhallintavalmennuksia kauan ja kirjoittanut elämäntapamuutoksesta kaksi kirjaa. Aina näissä on ohjaavana ajatuksena se, että muutoksen tekeminen voi olla hauskaa. Kun vaan innostuu, niin loppu sujuu laulellen. Alkuvalmennus on ”helppo ja hauska tapa pudottaa painoa” ja niinhän se onkin. Laihtuminen itsessään on kovin helppoa, senkun vaan juo vettä syö ns. oikein.

Mutta entäpä se kohta, kun onkin muututtava ihmisenä? Siis siten, että minäkuva muuttuu, tai elämässä tapahtuu jotain sellaista, että koko arvomaailma pyörähtää ympäri ja sitten onkin ihan hukassa. Tai sitten niin, että tajuaa, siis sillä tavalla ihan otsalohko vereslihalla tajuaa, että jonkin asian – ehkäpä minun – on muututtava.

Muistelen Jari Sarasvuon (?) sanoneen radiossa tai jossain, miten ”toipuminen alkaa paljastumisesta”. Tuo pyörii mielessäni aina ajoittain, koska siinä on viisautta. Laihtuminen ei välttämättä ole toipumista, mutta toisaalta voi se olla sitäkin.

Jos oma syömiskäyttäytyminen on täysin holtitonta esimerkiksi stressin tai haastavien elämäntilanteiden aikana, tai vaikka aina, ei se korjaannu yksin ruokavaliolla tai salikortilla (tosin eivät ne myöskään haittaa!). Se ruuvataan ehjäksi sillä, että korjaa elämää ja itseään ihan juuriltaan, jolloin homma ei olekaan enää niin kivaa. Muuttuminen voi alkaa myös kyllästymisestä.

Mikä saa minut toimimaan näin?
Miksi valitsen rullakebabin / perhepizzan / satamiljoonaa Fasupalaa, vaikka en edes halua niitä? 
Mikä ahdistaa?
Miksi en osaa reagoida muulla tavalla? 

Jossain kohtaa on pakko kyntää omaa mieltään ja miettiä, voisiko muuttaa sitä perimmäistä asiaa. Syytä, ei vain seurausta. Tai jos ei saa muutettua, niin voisiko siihen ainakin suhtautua eri tavalla?

Muuttuminen ei ole mitään mukavaa puuhaa. Olen huomannut, että monia asioita haluaa uudistaa tai korjata vasta sitten, kun nykytilanne tulee liian sietämättömäksi. Tällaisesta suosta sitä havahtuu ajoittain.

Ainahan se ei ole edes itsestä kiinni: elämä on, ja sen kuuluukin olla välillä kivuliasta. Jokaisella on omat taakkansa, kriisinsä ja tuskansa, eikä kaikkeen voi vaikuttaa.

Positiivista on se, että nämä ”tuskalliset saumakohdat” kehittävät enemmän, kuin onnistuminen ja lilluminen. Sen yritän nykyään aina muistaa. Että mitä paskamaisempia asioita tapahtuu, sitä lujemmaksi ehkä tulen. Asenne ei tietenkään helpota yhtään sillä hetkellä, vaan valitettavasti vasta jälkeenpäin, mutta parempi silloin kuin ei ollenkaan.

Ei salitreenikään kehitä, jos tekee muutaman mukavan vipunoston, mutta ei koskaan niitä ikäviä viimeisiä toistoja. Kai se on taivuttava kliseeseen ja todettava, että perimmäinen muutos tapahtuu sillä kuuluisalla epämukavuusalueella.

Saliharrastuksen ja elämän ero on tietysti se, että salilla kyseiselle alueelle mennään vapaaehtoisesti, mutta elämässä ei voi aina valita. Silloin täytyy vaan kestää. Ja edes yrittää muistaa, että ”VMP mutta olkoon, tämä kriisi on nyt se, jonka aikana kasvan”. 

Mutta on tästä salillakin, siis Voimakadulla, puhuttu. Siellä oli menossa jokin ilmeisen raskas esimerkkitreeni, jonka oheen oli rakkaudellisesti kirjoitettu, että ”siksi kukkasillekin annetaan paskaa, jotta ne kasvaisivat.” Lohdullista, eikö?

PS. Painonhallintaan tämä liittyy siten, että vaikka laihdutusmetodi olisi pomminvarma ja ruokavalio ihan briljantti, niin joskus kyse on todella vähän siitä itse ruoasta. Jos niikseen, niin sitä vähemmän kannattaa stressata ja syyllistyä ”epäonnistumisesta”. Tärkeämpää olisi pyrkiä ymmärtämään itseään.

JÄTÄ VASTAUS