Koti Yleinen Miksei mielenterveys tule muotiin?

Miksei mielenterveys tule muotiin?

Eilen oli Maailman mielenterveyspäivä, jonka kunniaksi voisin sittenkin julkaista tämän tekstin, jonka siis jo kerran päätin jättää julkaisematta. Heh. Pointtina vaan se, että kovasti piti pitää päiväkirjablogia, mutta sehän kaatui heti tähän toiseen tekstiin. En näköjään vaan osaa olla kevyt, prkl. Toisaalta, hyvinvointi on oikeasti aivan muuta kuin proteiinilettusia ja ”se muu” kiinnostaa, joten puhutaan sitten siitä muusta. 

Pohdinta syntyi Marko Suomen IsoMieli-FB-päivityksestä Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat-kirjaan liittyen. Marko ylisti kyseistä kirjaa niin kovin sanoin, että kävin heti raapimassa Akateemisen tiskiä sen saadakseni. Vielä ei löytynyt kaupoista, joten en ole sitä lukenut, mutta jo yksin tämä statuspäivitys sai miettimään asiaa kolmen koiralenkin verran:

”Viikonlopun mielenterveys-aihe on herättänyt kiinnostavalla tavalla keskustelua. Paljon yksityisviestejä ja lukijoita mutta vähän julkisia jakoja tai kommentteja. Se kertoo ehkä siitä että aihe on tärkeä mutta edelleen tabu, ja ehkä on kiusallista linkittää aiheeseen leimautumisen pelossa?”

Tässä postaus, johon Marko viittaa: Voiko mielenterveydestä edes puhua 2017?

Loistavaa. Mutta mietin, että eikö saa puhua? Eikös kaikki tiedä, että masennus ja muut mielenterveysongelmat kaatavat suomalaisia työelämästä koko ajan, mutta ilmeisesti sitä ei saa olla olemassa?

Mietin heti, että miksi on todella jees ja jopa trendikästä kertoa yksityiskohtaisesti kaikesta muusta terveyteen ja hyvinvointiin liittyvästä: ihosta, ihottumista, imettämisestä, painosta, oman ja toisten suolen kunnosta, sairauksista, raskausarvista, selluliitista ja niin edelleen. ”Minä itse” ja sen myötä myös ikioma suoli on muotia, joten ulostemassan kulku kehossa on ihan ookoo keskustelunaihe Facebookissa tai työpaikkalounaalla.

Mutta Marko on oikeassa: on vielä iso tabu tunnustaa vaikka että ”hei tyypit, nyt ahdistus tai vitutus on muuttunut niin krooniseksi, että taidan olla uupunut, masentunut” – tai mikä ikinä termi tai diagnoosi otetaankaan, mutta että korvien välissä ei ole kaikki kohdillaan.

On vaikea sanoa ääneen ettei jaksa, koska tuollaisen kai ajatellaan olevan viesti heikkoudesta. No ei kai se sitä ole. Ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja jokaisella omat särönsä, eikä pitäisi olla mitään muuta kuin viisautta, jos ne huomaa ja alkaa hoitamaan. Mielellään ajoissa, mikäli mahdollista?

Hoitamattomat ongelmat tuppaavat kasautumaan niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja sellainen oman mielen lumipalloefekti onkin jo paljon raskaampi siivous. Valitettavasti vaan trendit, eikä etenkään meidän pärjäämisen kulttuuri, tue sitä: ihonhoidossakin mennään syvemmälle kuin hyvinvointikeskustelussa (koska mikroneulaus).

Päivät pitkät kyllä mietitään, millai sais muotoa takaolkapäähän tai laitetaanko rasvakahviin gheetä vai MCTeetä ja näihin vatkaamisiin kyllä käytetään kaikki aika, raha ja muut resurssit, mutta sitten mielenterveys on tabu, josta ei puhuta edes siellä loppusuoralla.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan siten, että jokaisen mielessä on reikä, ja on vain ajan kysymys milloin jokin elämän tapahtuma tai palikka on sinne liian suuri. Ja mitä enemmän elää, sitä todennäköisemmin joutuu sen oman aukkonsa kohtaamaan. Sitten falskaa paremmissakin (tai kovemmissakin) piireissä.

Tietysti sitä voi yrittää suojautua maailmalta ja elää aikuisenakin gluteeniton konttauskypärä päässä, ettei vaan joudu pelkojaan kohtaamaan, mutta tylsäähän sekin on. Tietysti osa vetää kohdusta hautaan, iloisena, ilman suuria suruja, mutta se on ihan ihmis-, ja elämäkohtainen asia. Jos et tunne toisen tarinaa, älä puutu siihen.

Joskus säröt voi nähdä vierestäkin. Mutta jos asiaa on vaikea tunnustaa itselle, niin vielä vaikeampaa se on sanoa toiselle. Ja vaatiihan se paitsi tarkkaa silmää, myös kovaa pokkaa todeta ystävälle, että hei, tuota sun päätä ei enää maastavedoilla vahvisteta.

Ja nyt huom: muodikas ”henkisyys” on eri asia kuin mielenterveys. Ehkä apua haetaan usein ihan vääristä paikoista.

Tiedättekö, kyllä myös hyvinvointigenressä voisi ehkä joku joskus jollekin vihjaista, että kuule valitettavasti kombucha on nyt maahantuojalta loppu, mutta psykiatria voisit miettiä.

If U know what I mean. 

Mutta hassuttelu hetkeksi sivuun. Mietin, että asenteille, tabuille ja puhumattomuudelle on paljon ihan hyviäkin syitä:

Suhteellisuudentaju. Uskon, että moni tiedostaa omien ongelmiensa pienuuden maailman mittakaavassa ja häpeää kertoa, jos oma pää viiraa masennuksen tai vaikkapa syömishäiriön muodossa, kun muualla kuollaan nälkään. Ettäs kehtaa olla niin kiittämätön!

Mutta kukapa ei tietäisi, että koko ajan jollain on asiat paljon pahemmin. Tieto ei vaan auta, maailma ei ole oikeudenmukainen ja siksi vertaaminen tai häpeäminen ei hyödytä. On silti noloa olla #firstworldproblem eli pullamousse-ihminen. Etkö kestä elämää?

Meidän luontainen ajatus lienee se, että parishilttonit ja ihmishiutaleet käyvät terapioissaan. Ei ahkera suomalainen.

Ylpeys ja siksi tyhmyys. Nuo ovat kenties vähän synonyymeja. Mutta edelliseen viitaten: ei kehdata. On oltava kova, koska sitä meillä arvostetaan työelämässäkin. Harva haluaa ottaa riskin siitä, että saa kenkää jos oikein kunnolla väsyy? Mitä muutkin ajattelee? (vastaus: itseään)

Kyllähän sitä voi olla tosi veistetty ulospäin, mutta marmeladia sisältä, eikä yhtälössä ole yhtään mitään vikaa. Sen yhtälön nimi on ihmisyys. Vialliseksi se muuttuu sitten, jos jää oman veistoksensa vangiksi, joskin kyllä se sieltä sitten aikanaan vuotaa. Harmi, että työelämässä helposti arvostetaan kai vähän vinksahtaneita asioita: tehokas ortorektikko saattaa saada paljon aikaan ja todellisuudessa killua täysin reunalla, mutta sen terveellisyyttä ei kyseenalaista kukaan.

Jos haluaa, masennustakin voi yrittää ymmärtää, tavallaan vaikkapa prosessina. Itse pyrin tänä päivänä nimenomaan ymmärtämään. Ttämä Fight Club -sitaatti (hehe) voisi sopia aiheeseen:

’It’s only after we’ve lost everything that we’re free to do anything.’

Tiedättekö, kun ihmiseltä loppuu elämänhalu ja erityisesti toivo, silloin ei tavallaan ole mitään, vaikka olisi kaikkea. On melkein samantekevää mitä on. Siihen ei auta toisten kannustukset, kiitollisuuspäiväkirjat tai itsensä vertaaminen Anne Frankiin – syyllistyminen omasta ”heikkoudesta” todennäköisesti vain pahentaa asiaa. Oma kokemus on oma kokemus.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Löysin erittäin mainion tiivistelmän siitä, miten vaikkapa juuri masennus voi muuttaa ihmistä. Jos toivo ja elämänhalu loppuvat, sinnittelee ilman niitä. Mutta jos toipuu, ja löytääkin ne jostain, kaikki voi muuttua, eikä lainkaan huonommaksi. Vaikkapa näin:

”Raskasmielisyys sekä kokemus elämästä ja muista etäällä olosta saa toiset masennuksessaan tarkastelemaan elämää uudella tavalla. Syvämietteisyyteen ja elämän kulun kyseenalaistamiseen voi vierähtää monia hetkiä. Tästä voi saada lohtuakin, kun näkee, ettei elämän ehkä tarvitsekaan olla ”pelkkää oravanpyörässä juoksemista ja materian keräämistä”.

Usein käykin niin, että masennuksen läpi käytyään ihminen alkaa arvostaa elämässä erilaisia asioita. Masennuksesta tulee käännekohta, joka on avartanut omaa ajattelua sekä antanut uudenlaista vapauden kokemusta. Elämästä itsestään tulee arvokas, sen sijaan, että arvokasta olisi vain se, mitä elämässään voi saavuttaa.”

Lähde: Mielipalvelut.fi

No mutta se siitä. Palaan tähän heti, kun olen ensin saanut Depressiopäiväkirjat käsiini. Nyt otan poikkeuksellisen kevyen linjan sinällään raskaaseen aiheeseen, koska en yksinkertaisesti jaksa sitä, että kaiken pitää olla niin painavaa. Näin on helpompi suhtautua, eli ymmärtää.

Sitäpaitsi, kun ei nosta painoja, niin ei oo voimia, kato.

JÄTÄ VASTAUS