Koti Yleinen Nyt lillutaan elämän puolivälissä

Nyt lillutaan elämän puolivälissä

Terveisiä kaikilta kallioilta. Laitan kuvitukseksi tuollaisen parin viikon takaisen koiraselfien, koska juuri nyt selfiessä olisi sellainen Turhapuron appiukko -tyyppinen hahmo, eikä se ole sitä mitä tällaisena aikakautena kannattaa naisena itsestään internettiin antaa.

Tekee varovaisesti mieli kirjoittaa ja olo on jopa aavistuksen melankolinen, liekö tämä tummuva syksy sitten syyllisenä vaiko vaan mittariin kertyvät vuodet. Tiedä häntä.

Sanottavaa olisi paljon, mutta sanoja vähemmän. Kuluneen vuoden aikana olen joutunut ja ajautunut ajattelemaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Haluaisin kertoa kaikenlaista, mutta toisaalta mikään ei tunnu kertomisen arvoiselta, johtuen ihan siitä että se mikä tuntuu tärkeältä tänään, on huomenna jo toisin. Kaikki on aina huomenna toisin.

Olen aktiivisesti vältellyt ja väistellyt kirjoittamista (tai julkaisemista) nyt kolmen vuoden ajan, enää en pysty. Pää räjähtää, kun en saa laitettua sanoja minnekään. Toisaalta taas mitä vähemmän tekstiä syntyy, sitä korkeammaksi rima aina kasvaa: mikään ei kelpaa ja tämä tyytymättömyys tapahtuu itse asiassa niin nopeasti, että kun aloitan tekstin, jossa on mielestäni vaikkapa hyvä otsikko, niin jo viimeistään toisen kappaleen kohdalla mietin, että ei v*ttu ei toi nyt ole kertomisen arvoinen asia.

Eikä varmasti olekaan, mutta jos ei koskaan kerro, mitään, niin ne parhaat oivallukset jäävät kokonaan saamatta. Ja sittenhän ne ovat olleet ihan turhia ajatuksia, ellei anna niille edes mahdollisuutta kasvaa.

Ja tiedän tiedän, blogia ei kuulemma pitäisi aloittaa kirjoittamalla siitä miksi ei kirjoita, pahoitteluista puhumattakaan, mutta tämähän ei ole sitä. Jos kirjoittaisin oikeaoppista blogia, tähän tulisi ohjeita. Että ”näin saat kireät pakarat – katso viisi vinkkiä” tai ”unelmieni maidoton proteiinilettu” ja ”top 5 tuorepuurot”, mutta koska mitään näistä ei nyt irtoa, niin mennään tällä.

Eli päiväkirjailen, koska sanojahan nämäkin vain ovat, ja parhaassakin tapauksessa kertakäyttöisiä ajatuksia. 

Havahduin tässä päivänä jonaina tosiaan siihen, että elämästä on enää jälkimmäinen puolikas jäljellä (plus miinus, tai jos sitäkään, ikinähän emme voi tietää) ja hieman tuskaisena mietin, mihin haluan sen käyttää. Oikeastaan tuska syntyy siitä, ettei kyse ole yksinomaan halusta, vaan on kysyttävä myös, että mihin VOIN sen käyttää.

Nyt älkää pilatko laskelmia sanomalla, että voihan sitä elää vaikka satavuotiaaksi, koska haluan mennä keskiarvolla, enkä millään jaksa miettiä mitä hittoa sitä tekisi jos todella saisikin vielä 20 vuotta lisää sen kaiken päälle.

Mutta leikitään, että jos jäljellä on nyt reilu puolikas, niin onko jotain, mitä kannattaisi tehdä toisin? Onko sillä kiire? Pitäiskö elää enemmän tätä hetkeä vai mennä sittenkin vähän etukenossa? Poissulkevatko ne toisensa?

Lause ”Stop acting like you live twice” vähän puhuttelee ja sen merkitystä olen aika jykevästikin pohdiskellut (ja luonnollisesti teettänyt samalla tekstillä Alku.fi-huppareita ja kangaskasseja).

Aikoinaan olen miettinyt sen niin, että ”elämä on tänään” ja että on unohdettava sitkuilu – tästähän olen aikoinaan kirjoittanut vaikkapa Maanantaisoturit-kirjassa. Aina ajatus on ollut kuitenkin jollain tavalla kehokeskeinen – ettei siirretä sitä elämäntapamuuttumista huomiseen tai ensi maanantaihin, vaan vedetään työhaalarit päälle ja ruvetaan hommiin jo tänään.

Kehokeskeisyydellä en tarkoita vain ulkonäköä, vaan myös suorituskykyä yhtä lailla, mutta en nyt tiedä onko kumpikaan noista sen huonompi tai hienompi fokus. Jos kaiken keskiössä on joka tapauksessa ”mä ja mun bodi, tältä se näyttää ja tähän se pystyy, kattokaa mua, mäkin katon mua”, niin sitähän se sitten on. Näitä voi tosiaan pyörittää ja pyörittää, jos se ratas kerran kunnolla lähtee liikkeelle, hehe.

Mutta ehkäpä se mitä tänäkin vuonna karsastan, on että ytimessä on sitten kuitenkin vain vartalo, mikä tarkoittaa sitä, että unelmia tai elämässä onnistumista mitataan selluliitin määrällä tai sillä, montako kiloa taljaa saa nyittyä alas.

Oikeastihan ”muuttumisissa” paljon enemmän tapahtuu korvien välissä, vaikka näkyvin osuus olisikin se pinta. Ja harmittaa, jos vain tuo jälkimmäinen saa huomiota, tiedättekö?

Mutta siinä kohtaa, kun tajuaa että oh my hyvänen aika, elämästä on tosiaan – tuurilla – enää se plus miinus puolikas jäljellä, ei tunnu niin viisaalta keskittyä vain bodeihin. Ja okei, ei se väärin ole, mutta tuo asia yksinkertaisesti raapii aivojani tällä hetkellä. Tietysti kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta itse olen nyt niin turhautuneessa tilassa, että oikein pysty nostamaan edes käsipainoa ilman että ajattelen, miten turhaa sekin nyt sitten lopulta on.

Tiedättekö, seisoo salilla ja tekee vipunostoa ja katsoo itseään peilistä, että voiko tää tämmöinen tekeminen nyt olla tottakaan. 😀

Toki tässä on ristiriitaa siksi, että treenillä saa sitä elämänlaatua paremmaksi, mutta omassa elämässäni on nyt toisenlainen hetki. Tämä johtunee siitä, että kuntoutan sekä ylä-, että alaraajaa ja siksi en pääse kunnolla treenaamaan ja nyt sitten mennään tällä. Ajatukset kääriytyvät nimenomaan siihen, että ”no en olis kyllä halunnutkaan”. Haha.

Kas siinäpä selitys turhautumiseen! Minulle käy aina siten, että kun reeni loppuu niin runoilu alkaa. Mutta noin yleisesti ottaen haluaisin vaan löytää asioille enemmän merkitystä. Uskon, että kirjoittaminen auttaa.

Sellaista mietin tänään. Huomenna kaikki voi olla taas toisin, ja varmasti onkin, mutta toivottavasti palataan asiaan huomennakin!

Mitä sinne päähän kuuluu?

JÄTÄ VASTAUS