Koti Yleinen Tarinoita hyvinvoinnista

Tarinoita hyvinvoinnista

Aloin toissapäivänä lukea kirjaa Mehiläisten historia ja tarina vei mukanaan niin, että luin sitä yhtenä yönä melkein aamukolmeen saakka. Asiassa ei sinällään ole mitään ihmeellistä, mutta huomasin yöllä pohtivani sitä, että ”onko ookoo lukea ja valvoa”. Eipä sillä, ettenkö olisi elämässäni valvonut, mutta ainahan takaraivossa pyörii nämä hyvinvointitotuudet. Että uni ensin, nyt aamun treeni kärsii, missä unihygienia, voi voi.

Kerran laitoinkin kirjan sivuun, siinä yhden maissa, mutta aika nopeasti kaivoin sen takaisin ja jatkoin tietoista valvomista (se on parempaa kuin tahaton valvominen). Unihygieniapassini hieman huhuili yöpöydän laatikossa, mutta valitsin hyvän tarinan sen yli, ja kappas, hyvinvointini ei hajonnut ja olin hengissä vielä aamullakin.

Lukeminen lienee tällä hetkellä arvokkainta mitä voin tehdä, koska vain sen avulla voin kirjoittaa. Jos en saa sisään mitään, en myöskään voi tuottaa ulospäin mitään. Blogin tai minkä tahansa tekstin julkaiseminen on viime vuosina vähentynyt radikaalisti, tai oikeastaan loppunut kokonaan, mutta haluan käynnistää sen uudestaan ja siksi julkaisen puoliväkisin. Pakko vähän verrytellä.

Aamulla mietin taas sitä, miksi julkaiseminen on vaikeaa. Syyllinen löytyy toki peilistä, mutta osasyy on ehkä kuitenkin sosiaalinen media ja tieto siitä, miten blogia ”kuuluisi pitää”, tai miten ”kuuluisi olla esillä”. Olen itse aloittanut bloggaamisen vuonna 2007 silloisen Fitness-lehden sivuille, aikana ennen sosiaalista mediaa. Tunnustan pudonneeni kärryiltä – en siksi, ettenkö tietäisi mitä tehdä – vaan koska en yksinkertaisesti pysty toteuttamaan nykypäivää.

Juuri nyt trendinä on esimerkiksi videot ja se, että laitetaan nettiin omia kuvia (ja toisten ajatuksia). Itseäni hiertää kovasti ajatus siitä, että olisin oman elämäni Gandhi – tai ylipäätään joku sanomaan toiselle, miten kuuluu elää.

Välillä yritän saada pientä kohtalokkuutta vaikkapa juuri Instagramiin, mutta viimeistään teinityttöni palauttaa maanpinnalle: ”Ai nytkö sä yrität olla nelikymppinen Pinterest-äiti?” 

Mutta okei. Kyllä minäkin päättäväisenä ostin Clas Ohlsonilta selfiekepin teleskooppivarrella ja ajattelin, että nyt alan rummuttaa sitä omaa juttua siinä missä muutkin, että ei muuta kun erkkaa lapaan ja someen huitomaan. Hehheh. No. Latasin selfiekepin akun ja avasin sen täyteen pituuteensa, tähtäsin, otin kuvan. Tytär katsoi vierestä. Sitten häpesin, lapsi myötähäpesi, painoin kepin takaisin kätevään matkamittaansa ja luovutin.

Myös videoiden tekemiseen olen täysin valmis. On kamera ja Gigantin paras jalusta. Myyjäkin kehui, että onpa hienoa että joku ostaa kunnon jalustan, eikä vain sitä halvinta horjuvaa. Otin sen mukaan syyskuussa jopa Lappiin, mietin että siellä on hyvä hirsien välissä sitten vähän höpötellä mukavia ja latailla niitä someen. Jälleen, toisin kävi ja niinpä jalusta on edelleen pahvipaketissaan.

Myös kirjoittamisessa on omat ongelmansa. Suurin on se, että joku tosiaan saattaa lukea tekstin (ajatelkaa!) – ja etenkin ymmärtää sen väärin. Että olisin jossain asiassa jollain tasolla ehdoton, vaikka todellisuudessa olen erittäin valmis muuttamaan mielipiteeni lähes kaikesta, heti. Kyllä minä tässä iässä jo tiedän, miten vähän tiedän, joten olisi naiivia vääntää mielivaltaisten asioiden oikeellisuudesta. Todennäköisesti voit ihan huoletta sivellä voikkosesi peräti margariinilla, ja silti herätä aamulla hengissä.

En myöskään jaksa tätä henkilöbrändäyksen kulttuuria, jossa on innostuttava omasta naamasta koko ajan. Toki olen oikealta ammatiltani copywriter, joten tuotteistaminen ei sinällään ole vierasta, mutta en pysty tekemään itsestäni sitä etikettiä, ainakaan nauramatta.

Tiedätte kyllä miten se menee: nythän retkeily ja ulkoilu ovat muotia, joten odotan milloin fitness ja outdoor yhdistyvät, ja tyypit alkavat juoda aminohapponsakin kuksasta.

Olen raikkaan kateellinen kaikille, jotka pystyvät seisomaan oman etikettinsä takana, mutta hyväksyn ehkä jo, että en ole sellainen.

Kymmenisen vuotta sitten olin totaalisen hurahtanut kahvakuulaan ja siitä puhuin mielelläni kaikkialla. Olin lehdissä muutaman vuoden ajan varmaan kerran kuussa, esittelin giryaa tai kahvakuulaa ja siitä kyllä tykkäsin ja innostuin, koska sydän paloi treeniasialle. Sittemmin näitä esiintymisiä oli jonkin verran milloin mistäkin, blogien tai kirjan myötä, mutta niistä en ole oikeastaan koskaan nauttinut.

Jos ilmestyi lehti, jossa tiesin naamani olevan, saatoin kuljettaa sitä auton takapenkillä parikin viikkoa, ennen kuin pystyin katsomaan juttua. Yleensä yllätyin, että oho, ei se nyt niiiiin hirveä ollutkaan. Telkkarissa olemisesta puhumattakaan. Esillä oleminen on tavallaan kiehtovaa ja koukuttavaakin, mutta enimmäkseen kiusallista.

On mukavaa, jos saa vietyä itselle tärkeää viestiä eteenpäin, mutta toisaalta tässäkin on riskinsä. Nelisen vuotta sitten tajusin sen. Olin tv-ohjelmassa ja kuvittelin menneeni sinne puhumaan jostain tärkeästä (en enää muista mistä, liittyi blogiin), mutta toimittaja aloitti keskustelun sillä, että ”niin, sinä olet tehnyt vartalostasi projektin”.

Siinä kohtaa tajusin, että kaikki mitä olin ikinä kirjoittanut, oli mennyt pieleen. Joo, tottakai aina kun treenataan ja laitetaan omia kuvia esiin, ollaan bodi edellä, se on se aihepiiri. Valitettavasti tämä nähdään kovin suppeana. Se, että kirjoittaa liikkumisesta tai siihen liittyvistä ilmiöistä, ei tarkoita sitä, että haluaa joka hetki vetää jumpan jollekin.

Tästä päästäänkin uuteen ongelmaan. Voinko ylipäätään kirjoittaa blogia, jos ja kun tarina meneekin tosiasioiden edelle? En varmaankaan voi ihan hirvittävästi lyödä asioihin värikynää tässä mediassa, koska blogi ei vaan ole sellainen alusta. Mutta uskokaa kun sanon, että kerrottavaa olisi paljon. 

Hyvinvointiin suhtaudutaan tänä päivänä niin hirvittävän vakavasti, että useimmiten kallistun olemaan hiljaa. En tahdo pahoittaa kenenkään mieltä ja väärinymmärrysten riski on liian suuri. Hassua kyllä, mutta hyvinvointi ei saa olla hauskaa, vaan sen oltava totista suorittamista. En myöskään missään olosuhteissa halua niskaani espoolaisia voivanhempia.

Mutta kyllä tässä ongelma on.

Unihygienisti minussa miettii, että olisi järkevää pitäytyä faktoissa ja olla hyödyllinen. Mutta sitten taivaanrannan maalari minussa miettii, että jos se liitu tuntuu taskunpohjalla vähän raapivan, niin saako piirtää?

JÄTÄ VASTAUS