Koti Yleinen Tee työtä, jota inhotaan

Tee työtä, jota inhotaan

Moiccu! Kirjoittaminen kiinnostaa taas, kuten kaikki muutkin maailman asiat. Energiani johtuu ihan ruokavaliosta ja treenistä – olen iloinen, että aloitin itsekin Puren. Tuossa vielä pari viikkoa sitten pyyhin suupielistäni Omar-munkin hilloja ja olin yhtä hyväntuulinen kuin Michael Douglas Falling Down -elokuvassa. Niin että tekee ihan hyvää.

Kirjoitin juuri bloggaajista ja siitä, miten paljon he saavat kritiikkiä kaupallisten postausten takia. Jäin miettimään, että eipä se varmasti mukavaa ole herätä aamulla, avata kone ja kommenttiboksi, sitten lukea taas kymmeniä valituksia omaa työtä kohtaan.

Tiedän kuitenkin varsin hyvin, millaista on tehdä työtä, jota inhotaan. Oma työni on nimittäin laihduttamista – ja vieläpä verkkovalmennusten avulla. Kaikki tykkäävät laihtumisesta, mutta kukaan ei pidä laihduttamisesta. Ei omalla kohdalla – eikä etenkään ilmiönä. Harva myöskään pitää ihmisistä, jotka laihdutukseen kannustavat, koska usein se koetaan painostuksena (vaikkei sitä edes olisi).

Palveluita on tietysti markkinoitava ja itsekin päivitän aktiivisesti yritykseni some-kanavia, joissa on – luonnollisesti – joskus pakko mainita tuo kirosana ”laihdu”. Aina kun käynnistän kampanjan, jännitän millaisen vastaanoton se saa. Joka kerta kommentteihin tulee myös kritiikkiä, joskus vähän ilkeääkin ja usein varsin ajattelematonta, joskin se kohdistunee kuitenkin konseptiin ja laihduttamisen myymiseen, ei minuun. Tosin, jos olen itse kuvassa, otan henkilökohtaisestikin. Ja koska olen suunnitellut konseptit itse, se kohdistuu omaan osaamiseeni ja on sillä tavalla aina henkilökohtaista.

Tämä on vaikea ja herkkä toimiala ja tunnustan toisinaan miettiväni, että en jaksa enää. On hiuksenhieno raja siinä, saako toisille aikaan ahdistusta vai hyvää oloa. Ovatko ohjeet inspiroivia vai masentavia ja painostavia?

Pidän kuitenkin työstäni kovasti – ryhmät on aivan fantastisia ja on äärimmäisen palkitsevaa nähdä osallistujien innostus ja muutos.

Mutta se, joka kuvittelee hyvinvointialan olevan vain söpösiä luomulaatuisella stevialla makeutettuja proteiinilettuja, joogamattoja ja ”repussa iloista mieltä”, ei vaan ole ollut alalla tarpeeksi kauan – tai sitten katsoo asioita paljon yksioikoisemmin (ja iloisemmin, heh), kuin esimerkiksi itse katson. Painonhallinta ja hyvinvointi saattavat kuulostaa siltä, että uuuuu ihanaa työtä, saa niinku inspiroida ihmisiä ja syödä ituja.

Todellisuudessa tarinat ovat ihan muuta. Taustalla on paljon syömishäiriöitä, ongelmia kehonkuvan kanssa, masennusta, erilaisia elämän kriisejä ja mitä nyt ikinä – joku syy siihen ylipainoonkin aina nimittäin on. Ja se tekee myös markkinoinnista ja kaikesta viestinnästä aika herkkää ja haastavaa – ei voi ladella nettiin mitä tahansa. Työ vaatii myös tarkkaa tunnustelua: välillä on osattava ohjata asiakkaat eteenpäin – ja nyt en tarkoita, että Hyvinvoinnin tavarataloon reishiä ostamaan.

Ihan niin yksinkertaista tämä kun ei ole, että vaihdetaan vaan Dan Sukker taateleihin ja tehdään vähän lankkuhaastetta, niin kyllä elämä siitä oikaisee itse itsensä, kun vaan muistaa ajatella positiivisesti.

Meidän varsinaisissa ryhmissä ei ristiriitaisuuksia onneksi ole: teen paljon töitä sen eteen, että viesti sekä painonpudotuksesta että kropasta ei olisi koskaan ikävä tai neuroottinen, vaan ohjelma tuottaisi hyviä ja toivottuja asioita ja tuloksia.

Markkinoinnissahan tätä ei vielä tiedetä, ja vaikka miten yritän viestiä positiivisuutta ja rentoutta myös painonpudotukseen, niin eihän siitä silti pelkästään ”tykätä”, eikä tarvitsekaan. Ymmärrän hyvin, jos sesonkilaihdutukset ja dieetit ärsyttävät valtaosaa ihmisistä. Pidän itsekin ”vastaiskuista” toimialaa kohtaan: kun Vaakakapina alkoi, ihastelin meininkiä. Toisinaan olin eri mieltä jostain, mutta en ikinä uskaltanut julkaista mielipiteitäni. Ihan siksi, että tässä elämässä pelkään oikeastaan vain kahta asiaa: kuolemaa ja Jenny Lehtistä*.

Myös treenivalmennusten (Puretreenin) markkinoinnissa on sama ongelma, vaikkei kyse olekaan laihtumisesta, vaan treenistä ja kehittymisestä. On aina riskiä mennä ”vartalo edellä”, koska silloin tulee ruokkineeksi ulkonäköä ihannoivaa kulttuuria, jota vastustan sitäkin. Laitoin kuitenkin puolialastoman Bettina Gräsbeckin internetiin (toki hän oli siellä jo) ja mainostin. Päätin, että sekin on vapauttavaa ajattelua, että ihminen saa muokata omaa kroppaa mieleiseensä suuntaan, jos haluaa. 

Ei siksi, että ympäristö luo siihen painetta, vaan koska se on kivaa. Treenaaminen ON kivaa ja kun syö oikein, vartalo muuttuu mukana. Aina sekään ei siis ole väärin.

Tein ihan erikseen päätöksen siitä, että nyt otan tämän puupäisen yksinkertaisen linjan ja lakkaan ajattelemasta toisten puolesta. Tapanani kun on vatkata asioita eestaas: ei kai kukaan pahoita mieltään tästä? Onko tämä minun ja kaikkien maailman ihmisten arvomaailman mukaista? Onko tämä ja tuo ookoo?! Saako näin tehdä, bla bla sössönsöö ja entä jos joku loukkaantuu?

En usko, että piirre häviää koskaan – olen tätä päänsisäistä pingistä käynyt kohta 40 vuotta. Välillä haluaisin olla ihminen, jota ei kiinnosta ”niinku vittuakaan” mitä muut ajattelevat, mutta toisaalta tällä tavalla joudun korjaamaan näkemyksiäni ja parantamaan omaa työtäni jatkuvasti, ja koen senkin olevan vain hyvä asia. Iän myötä ajattelu vaan lisääntyy, ei suinkaan vähene.

Jos saan kritiikkiä, vastaan ja perustelen – tarvittaessa korjaan toimintaani (ja paljon olemme muokanneet ohjelmaa nimenomaan palautteen perusteella). Tietenkään ihan jokaista kommenttia ei voi päästää ihon alle, mutta lähden silti siitä, että joku syy kritiikillekin on, eikä se aina ole ”se toinen”.

Nykyään yleinen vastaus negatiiviseen palautteeseen tuntuu olevan se, että ”no ei sun oo tätä pakko lukea” tai ”ei oo pakko katsoa nönnönnöö”, mutta tuo on vastauksena totaalinen rimanalitus. Se, mitä internettiin päättää laittaa, sen joku näkee, ei olekaan pakko, mutta silmille tulee silti. Minä mainostan ja maksan siitä, että mainonta tulee näkyviin, halusit tai et.

Tai blogit – kylläpä tuntuisi kerrassaan omituiselta kiertää oma vastuu toteamalla, että ”ei sun oo tätä pakko lukea”, vaikka se tavallaan totta onkin. Tekstit ja jutut nousevat silmille, halusi tai ei, ja vastuu sisällöstä on tekijällä ja kirjoittajalla. Ei voi olla urpo sillä verukkeella, että ”mee muualle”. Sen sijaan aina voi pyrkiä tekemään itse paremmin.

Välillä stressaannun näistä aika lailla. En itse tekemisestä, vaan siitä, etten lakkaa ajattelemasta, millaista viestiä vien ulospäin ja mitä ajatuksia vaikkapa laihdutusmainonta herättää. Kaikkein pahinta olisi, jos ei mitään, mutta toisaalta juuri se olisi ihanan turvallinen ja hygieeninen tie.

Kun aiemmin totesin, että laihdutus ja treenivalmennukset saavat paljon kritiikkiä, niin onneksi päivittäinen todellisuus on kuitenkin toista. Osallistujat saavat tuloksia ja ennen kaikkea, huomaan että ajattelu muuttuu. Yllättävää kyllä, jopa laihdutusvalmennuksessa suhtautuminen voi muuttua armollisemmaksi ja hyväksyväksi itseä kohtaan. Ja silti samaan aikaan energia lisääntyy ja se paino putoaa. Minusta yhtälö on täydellinen.

”Pohdin juuri tänään viimeksi sitä, miten vääristynyt oma kuvitelma oikeanlaisesta syömisestä on ollut… ”Porkkana ja vettä” – tyyliin, jotta pysyisi hoikkana ja voisi paremmin. Miten ihanan väärässä sitä onkaan ollut 😀 Hyvää polttoainetta saa olla reilusti, jotta jaksaa ja kroppa toimii oikein. Ei nälkäkuureja, ei kituutusta! Jipii!”

”On ollut helpompaa kuin kuvittelin. Minua auttaa Alku-idean armollisuus, ja olenkin yrittänyt päästä kiireen tunteesta eroon. Tähän on aikaa loppuelämä, joka toivottavasti myös näin pitenee.”

”Tää ohjelma ja valmentajat on mahtavia just sen takia, että tätä voi soveltaa itselleen sopivalla tavalla potematta syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa. Meitä opetetaan ja kannustetaan järkevällä ja armollisemmalla tavalla terveemmiksi ja vahvemmiksi. Nyt meillä kaikilla on mahdollisuus tehdä oivalluksia ja löytää se itsellemme paras tapa treenata ja syödä. Siksipä I S O kiitos ja halit Bettinalle ja Kukalle jo tässä vaiheessa huippuvalmennuksesta!”

Tiedättekö, samaan aikaan voi syödä kasviksia JA opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Samaan aikaan VOI tehdä kovia treenejä ja syödä purkkiruokaa JA opetella järkevämpää suhtautumista itseen ja omaan kehoon. Usein muutokset myös pään sisällä tapahtuvat tekemisen kautta.

Nämä eivät poissulje toisiaan (laihtuminen / treenaaminen ja itsen hyväksyminen), enkä tiedä onko kukaan niin väittänytkään, mutta harvemmin niitä myöskään yhdistetään. Otsikkoni on vähän liioiteltu sikäli, että omat konseptini ovat varsin pidettyjä ja työ itsessään mielekästä ja monipuolista – mutta halusinpa nyt raapia aivojani ja miettiä ilmiöitä.

Voihan olla, ettei kukaan muu pyörittele näitä näin pitkälle. Mutta eikö toisaalta ole varsin mukavaa, että joku ahdistuu, aina vähän etukenossa, kaikkien muidenkin puolesta?

Mutta onhan siinä pieni ero – että onko sitä vaikkapa kaikkien rakastama pelastajahenkilö – VAI se saamarin ylipirteä trikoopohje, joka tuolla taukoamatta muistuttelee ihmisiä heidän pulleudestaan.

Koska jaksaa jaksaa.

*****

(*En tunne Jenny Lehtistä, mutta fanitan häntä, on mielestäni erittäin taitava toimittaja. Kärjistin, koska olen yksinkertaisesti jo pitkään halunnut sanoa noin.)

JÄTÄ VASTAUS