Koti eräopinnot Eräoppaaksi työn ohessa? Opintojen alkutaipaleelta.

Eräoppaaksi työn ohessa? Opintojen alkutaipaleelta.

**

No niin rakkaat lukijat, viimeinkin olen keksinyt jotain kiinnostavaa kirjoitettavaa. Blogihan on ollut totaalisen hyydyksissä jo vuosikausia, enkä muutenkaan oikein jaksa kirjoittaa treeni-ruokavalio-hyvinvointiakselin asioista, työstäni (sitä juuri), saati sitten mitään päiväkirjajuttua. MUTTA koskapa aloitin tammikuussa koulun, niin katsotaan josko tästä lähtisi uusi innostus.

Opiskelen Eräkarkussa luontoalan ammattitutkintoa ja niinpä minun pitäisi valmistua “eräoppaaksi” puolentoista vuoden kuluttua. Ajatuksissani ei ole pyrkiä tekemään ko. työtä sellaisenaan: tiedostan, että homma “oikeana työnä” vaatii vähän enemmän kompetenssia, mutta opiskella onneksi voi kuka vaan. Silti hyvin todennäköisesti saan koulutuksesta paljonkin eväitä vaikkapa nykyiseen työhöni (Alku.fi & Puretreeni, eli treeni-, ja painonhallintavalmennukset verkossa). Toisaalta sitäkin tärkeämpää on se, että koulutus on jo nyt palauttanut elämälle ja tekemiselle merkityksen, minkä tämä villihkö hyvinvointigenre on toisinaan syövyttänyt (jos nyt vähän värikynää saa käyttää, heh). Pidän työstäni, mutta itse toimiala on melko raskas ja kymmenen vuotta alalla oltuani voin sanoa vain sen, että suunta ei totisesti ole parempi, eikä myöskään ihmiset hyvemminvoivempia. 8)

Mutta se koulu! Eräkarkku valikoitui opiskelupaikaksi siksi, että siellä oli mahdollista suorittaa tutkinto työn ohessa. Näin yrittäjänä se onnistuu helpohkosti, ja koska lapsenikin on jo 15 ja elämä kaikin puolin melko mobiilia, niin tiesin voivani viettää koululla esimerkiksi 1-2 viikkoa joka kuukausi. Opinnot ja kurssit voi aikatauluttaa itselle sopivaksi ja olen tehnyt koko kahdelle vuodelle tarkan suunnitelman: mitkä kurssit suoritan tämän vuoden aikana ja mitä jää toiseen vuoteen.

Edellisistä opiskeluvuosista onkin vierähtänyt jo tovi: valmistuin Turun Taideakatemiasta mainonnan suunnittelun linjalta medianomiksi 2005, joten mikäs tässä nelikymppisenä on mennä uudestaan koulun penkille. Tähän erähommaan taisi kariutua myös aiempi löyhä “unelmani” (lue: pakkomielle), jonka mukaan olisin tuppautunut jollain keinolla maisteriohjelmaan ja voisin siten joskus olla taiteen maisteri. No, se suunnitelma ei koskaan ottanut tulta alleen eikä ajatus juurikaan siirtynyt tekoihin, joten ehkei se sitten oikea reitti olisi ollutkaan. Totta puhuen olisin vaan halunnut laittaa Twitteriin ja Instaan paremman tittelin, mutta voinen elää ihan hyvää elämää olematta taiteen maisteri.

Opintojen aloittaminen ja ensimmäiset kurssit

Tähän mennessä (tammikuu-huhtikuu) olen käynyt eräopinnoista joitain pakollisia kursseja, mutta huomaan ilmoittautuvani pitkälti kaikkeen hauskan kuuloiseen, eli vapaaehtoisille kursseille. Ja varsin kummalliselta tosiaan tuntuu, koko ajan, että telttailu lumihangessa lasketaan opiskeluksi. Välillä on jopa vähän rikollinen olo: kaikki opiskelu on niin mukavaa, että siitä on jopa huono omatunto!

Meillä oli ihan aluksi tammikuussa kaksipäiväinen orientaatio, jossa tehtiin oma opintosuunnitelma ja tutustuttiin muihin vuosikurssilaisiin. Jo se oli innostavaa! Joskin tunnustan, että vielä päivää ennen koulun alkua jännitin: onko minusta oikeasti tähän? Voinko mennä eräopaskouluun, koska en nyt kuitenkaan ole mikään varsinainen eräilijä? Pitäisikö osata jotain? Mitä pitäisi osata? Voisinko sittenkin siirtää aloitusta elokuulle? (Joo, juuri niin paljon jännitti).

Tuo orientaatio kuitenkin innosti ja toi varmuutta: ehkä tästä hyvä tulee. Lisäksi tietysti opiskeluryhmään tutustuminen oli hauskaa! Kivoja, rentoja ihmisiä täysin eri aloilta, sellaisia joihin todennäköisesti missään muualla tutustuisi (koska en käy missään enkä irtoudu omasta arjen kuplastani saatana millään).

Skippasin alkuvuodesta heti yrityskoulutuksen, asiakaspalvelun ja esiintymiskurssin, koska 10 vuotta yrittäjyyttä ja lukuisia luentoja pitäneenä ajattelin, että ehkäpä ne eivät ole heti ne oleellisimmat. Mutta sen sijaan ilmoittauduin kolmen päivän erätaitoja-hiihtovaellukselle, johon kuului myös kahden päivän talviretkeilyn teoria -kurssi. Tuo kolmipäiväinen hiihtoreissu tehtiin Seitsemisten kansallispuistoon – eräsuksilla paineltiin ja nukuttiin lumihangessa teltoissa. Sää ei juuri suosinut: vettä ja räntää satoi koko ajan, joten kaikki, aina makuupussista, teltasta, hanskoista lähtien, oli lopulta märkää.

Reissu sinänsä oli paskaa, mutta hyvä seura teki siitä lopulta oikeinkin hauskan.

Tuo reissu oli harjoitus “oikeaa talvivaellusta” varten, joka olisi 10 päivän hiihtovaellus UK-puistossa, mutta sinne en tänä vuonna päässyt (ehkä ensi vuonna?).

En ollut aiemmin pystyttänyt telttaa sukset jalassa (sujui yllättävän hyvin), enkä myöskään ylipäätään telttaillut lumihangessa. Ainoa moka jonka tein oli se, että pajautin itseni selälleni telttaan juuri siten miten “ei pitäisi”, joten sain perseelläni ja kyynerpäillä tehtyä nukkumisen kannalta ikävät kuopat lumihankeen.  Teimme parini Miran kanssa olomme mukavaksi:  Reissun jälkeen olikin heti talvikalastus-kurssi (ei pakollinen). Laitettiin verkkoja jään alle, pilkittiin, taas opin paljon.
**
Tietysti opintojen alkuvaiheessa on käyty myös ensiapukurssit. Edellinen EA-kortti olikin itseltä vanhentunut aikapäiviä sitten (niin, tietysti minulla on ollut myös järjestyksenvalvojakortti, koska kukapa ei haluaisi aina voida olla portsari jos joku sattuu tarvitsemaan, ja sen suorittamisen aikoina 11 vuotta sitten kävin myös EA-kurssit) joten tämän päivitys oli hyvinkin tarpeellinen. EA2-kurssi oli räätälöity meille retkeily-, maasto-olosuhteisiin, ja teimme erilaisia harjoituksia ja “pelastimme” erilaisiin onnettomuuksin joutuneita lavastetuista tilanteista.

Se oli kieltämättä hyödyllistä: itsehän EN ole se maailman käytännöllisin ihminen (oikein missään), joten opit tulivat tarpeeseen. Joten jos joudut tukalaan tilanteeseen keskellä metsää ja meikä sattuu harhailemaan vastaan, niin voit hengähtää helpotuksesta. Osaan nyt tehdä tilanteessa muutakin, kuin ottaa kuvia ja tehdä päivityksiä someen, hehheh.

Elvytystä.

Loukkaantuneen kuljettaminen – tällä kertaa ahkiossa.

Paarit tehtiin puista ja takeista.

Varokaa heikkoja jäitä.

***
Tietysti ilmoittauduin myös puukkokurssille. Sanottakoon, että lähtötilanteessa en osannut edes terottaa puukkoa kunnolla – mutta kas vain, neljä päivää myöhemmin olinkin jo tehnyt ja takonut itse koko puukon.

Tästä materiaalista (metallia, puupalikka ja nahkaa) sain kuin sainkin tehtyä käyttöesineen!

**
Takominen oli hirveää. Hakkasin ja hakkasin, mutta missään kohtaa teräs ei saavuttanut tavoiteltavaa muotoa. Vasaroin vinoon, en malttanut kuumentaa sitä tarpeeksi, tein ehkä kaiken väärin. Mutta niin vaan siitä jonkinlainen ohut puikula terä muotoutui – ja opinpahan virheistä! Nyt tiedän, miten teräs karkaistaan, miten tehdään päästö (lämpökäsittely) ja ylipäätään millainen terä oikeasti hyvässä puukossa tulisi olla (ja että suurin osa suosituistakin “brändipuukoista” on massatuotantona tehtyjä markettipuukkoja – ei kovin hyviä).
Nahan neulominen ja tupen tekeminen oli sen sijaan hauskaa. Ehkä vuosikausien kahvakuula-, ja muu voimatreeni on tehnyt näppivoimat sen verran tuhdeiksi, että en kokenut tätä kovin haastavana.  Kahvan poraamista.  Lopputulos: tein koristeluun samantapaisen sydämen kuin lappilaista käsityötä edustavassa (lahjaksi saamassani) kuksassa on. Ja kyllä on ihan käytössä tuo DIY-puukkoni! Hintaa sille ei voi (eikä kannata laskea), koska pelkkää terää taoin tuskissani 16 tuntia ja loppuun, eli kahvan ja tupen tekoon, menikin sellaiset 18 tuntia.

**
Meidän puukkokurssin piti Ilkka Seikku (Rautasarvi), jolta olin jo tilata itselleni puukon – tai ainakin terän. Ilkka kuitenkin totesi, että “äkkiä sä itse itselles sellaisen teet.”

Just joo, mutta tietysti optimismi ilahduttaa.

Seuraavaksi (ensi viikolla) meillä on maastoruokapalvelujen järjestäminen -kurssi, jolloin teemme ryhmissä (maastossa) 12 hengelle alkuruoan, pääruoan & jälkiruoan. Jottai loimulohta varmaankin, kerron toteutuksesta lisää kurssin jälkeen.

Sitten on lintuviikko, koskapa opintoihin kuuluu myös satojen eri lajien tunnistaminen. Linnut, nisäkkäät, matelijat, hyönteiset, kasvit, kalat. Olisikohan kaikkiaan 350 lajia ja kustakin ryhmästä kurssi plus tentti.

Meillä tuo lintuviikko on Porissa, joten vappuni vietän todennäköisesti peippoja ja kerttuja kiikaroiden. Tunnustan, että se jänskättää “ehkä vähän” jo nyt, koska lähtötilanteeni lintujen tunnistamiseen on se että juuri ja juuri erotan sorsan hanhesta. Myös kasvion tekeminen (80 kasvia) on osa opintoja – innokkaana opiskelijana olenkin jo laittanut peräti yhden leskenlehden kuivumaan.

Näiden jälkeen omassa koulukalenterissani on kesäkuulle neljän päivän melontareissu. Muinaiset erätaidot -kurssin skippasin, mutta toki kesäkuussa on vastaava. Sitten tulee Eräruoka-kurssi sekä Luonnonmuonat taula ja yrtit -kurssi. Heinäkuussa taas Suomen luonto: kasvit, Survival-selviytymiskoulutus (menen vasta ensi vuonna), metsästyskortti-koulutus + koe, sekä Kädentaidot: luu ja sarvi. Elokuussa lisää uutta!

Summa summarum: joka kuukausi, koko ajan, liikun kieltämättä epämukavuusalueella. Vaikka aiheet ja asiat kiinnostavat ja kiehtovat, niin ovathan ne uusia juttuja ja taitoja. Mutta eipä siinä – nautin jo siitä, että ensin jännittää ja sitten kuitenkin pärjää. JA etenkin se, että koko ajan pääsee tekemään jotain, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt.

Tämä jos mikä on täydellistä vastapainoa arjelle. Elämänhalua palauttavaa ja ruokkivaa, innostavaa ja hauskaa.

Työni tapahtuu netissä ja diginä, joten olen käytännössä aina 24/7 tavoitettavissa ja töissä (ihan omasta halustani, toki). Mutta – viime aikoina olen alkanut kokea myös digin jonkinlaisena vankilana. Tiedättekö, nykyään lähes jokaisella on menossa puoli-hypomaanisen oloinen Insta-performanssi. Se, että oma elämä laitetaan jatkuvalla syötöllä nettiin ja sen elämän (tai näytelmän siitä) on oltava tietynlaista. Jokainen vähän henkilöbrändää, jokaisella on jokin “juttu” ja sen myötä tärkeintä onkin rakentaa sitä omaa digi-performanssia ja päivittää kaikki eteenpäin.

Ymmärrän sen toki hyvin – kuten sanottu, omakin työni tapahtuu yksinomaan sosiaalisessa mediassa. Mutta pidänkö siitä, se onkin sitten eri asia.

Siksipä se, että saan yhtäkkiä olla luonnossa, opetella koko ajan jotain uutta, tuntuu lähinnä pelastukselta. Vaikka tykkäänkin olla somessa, niin onhan sekin omanlaisensa vankila. Jos et päivitä, et ole olemassa. Jos päivität, mutta “väärin”, syntyy kohu.

Teitpä niin tai näin, olet koko ajan seuraajillesi jotain velkaa (näin olen tulkinnut someammattilaisten rivien välistä).

Tämä on se, mitä en sosiaalisessa mediassa kestä – ja siksi oikeastaan ihan mielelläni vähän vieraannun siitä.

Ehkäpä juuri tämän takia luonto-, ja erähommat uppoavat itseeni kuin (käsintehty) puukko voihin: ulkona voit hengittää.

JAA
Edellinen artikkeliHyvä, paha nettivalmennus
Seuraava artikkeliRuoanlaittoa nuotiolla

1 KOMMENTTI

  1. Irroittautuminen arkirutiineista ja siirtyminen oman osaamisalueen ulkopuolelle on kuin pelastusrengas someen hukkuvalle ja rauhattomasti vaeltavalle sielulle kohti mielenrauhaa. Hattuakin nostan nyt sinulle 🙂

JÄTÄ VASTAUS