Ruokavaliot (ja elämäntavat yleensä) ”puhuttavat” ja mietityttävät monia. Että miten helppoa tai vaikeaa on elää ilman viljoja, maitotuotteita, sokeria – tai kuluvan lokakuun mukaan vaikkapa ilman lihaa.
Yleensä kaikista ns. terveysvalinnoista tunnutaan ajattelevan, että se on ensisijaisesti vaikeaa. Sama pätee treeniin. Minulta kysytään usein, että voiko ihminen käydä salilla, syödä terveellisesti ja elää silti ”oikeaa elämää.”
Hetkinen.
Tässä tulokulmassa on pieni ongelma: kaikki.
Koko suhtautumistapa. En tiedä mistä tämä hankaluuden mielikuva syntyy, koska asiahan ei ole vaikea. Se miltä asiat tuntuvat, riippuu siitä miten niihin suhtautuu.
Ruokavalion, kuten tietysti myös liikuntaharrastuksen tarkoitus on antaa elämään jotain enemmän. Parantaa elämän laatua. Eihän se ole uhraus. Se on oma elämä, josta saa sitä enemmän irti, mitä terveempänä ja voimakkaampana sen elää läpi.
Voiko tästä olla eri mieltä? Kannattaako?
En tiedä onko minun elämäni ”oikeaa elämää”, mutta kohtalaisen täyteläistä se on kyllä. Mitä enemmän on kiireitä ja tekemistä, sitä enemmän arvostan ruokavalion terveellisyyttä ja yksinkertaisuutta.
Tällä viikolla on Olivian haastattelu, Anna-lehden kuvaukset ja toiset kuvaukset Nanan kanssa (Nanan jälkeä on Jenni Vartiaisen uusimman levyn kannet, joten huomenna kuvataan todellakin jotain muuta kuin kahvakuulaa 45° kulmassa), seuraava FIT-lehden kolumni, FightSportin palsta, kahden yrityksen työt (toinen on oma sali) – ja toki minulla on tytär ja hänelläkin harrastukset, omat treenit ja toisten treenit, viikonloppuna messut, radiohaastattelu .. ja niin edelleen. Ihmissuhteet, pyykit ja putkirullaus.
Kai tuo ”elämän” tunnusmerkistön jollain tasolla täyttää, en tiedä.
Ainoa keino jaksaa ja ehtiä, on elää siten että se mahdollistaa kaiken tuon – ja sillä mitä syön on paljonkin väliä. Suhtaudun ruokaan ja treeniin aina hyvällä. Olen mieluummin terve kuin flunssassa, energinen kuin väsynyt ja niin edelleen.
Jos ajattelumalli ruokavalioon ja elämään ylipäätään on lähtökohdaltaan negatiivinen, vain sitä että ”taas pitää luopua ja kieltäytyä”, en usko että haluttuun lopputulokseen (mikä se ikinä onkin) voi koskaan päästä. Tuolla kaavalla tämä oikea elämä olisi sitä, jossa syödään mitä sattuu, ei liikuta vaan ns. eletään?
Mikä siinä on se kohta, joka on sitä parempaa tai elämämpää elämää?
Olen kuullut, että ei voi jättää viljatuotteita tai jotain pois, koska ”pitää elää”. Tämä on yllättävän yleistä.
Tottakai: pitää elää ja nauttia mahdollisuuksien mukaan kaikesta mitä tekee, syö ja kokee. Mutta jos kokemus hyvästä elämästä nyrjähtää leipäviipaleeseen tai siihen että joutuu harrastamaan liikuntaa pari tuntia viikossa – kyse ei ehkä ole enää ruokavalion, vaan koko asenteen korjaamisesta?
Miksi kaikki hyvä (ruoka, treeni) tuntuu olevan kärsimys, vaikka todellisuudessa se voisi olla ratkaisu?
Mitä ruokavalioon tulee, meillä on Samin kanssa kampanja menossa vielä lokakuun loppuun saakka. Käymme läpi asioita 1-2-3-periaatteella ja annamme ohjeita. Kampanjan nimi on Haluan olla minä – joka tulee siitä, että minusta jokaisella perusterveellä ihmisellä on oikeus olla sellainen kuin itse haluaa.
Mutta ennen kuin tekee muutoksia suuntaan tai toiseen, kannattaa miettiä miksi ja mitä haluaa. Jos kaikki on täydellistä tai hyvin, eikä halua minkään asian olevan toisin, ei tietenkään kannata muuttaa mitään.
Itse uskon ja tiedän, että ruokavaliolla on valtava merkitys siihen, miten jaksan – tai en jaksa. Teen valinnat sen mukaan, mistä tulee hyvä olo ja mikä parantaa suorityskykyä, elämänlaatua tms.
Nämä tärkeimpinä:
1. energia.
– teen paljon kaikkea. Haluan myös jaksaa tehdä kaiken, mitä haluan tehdä. Tottakai lepään, mutta en tahdo nuokkua pitkin päivää, koska .. no, haluan ”elää”. 8) Sairastelu tai syysflunssa ei oikein ole vaihtoehto.
2. keho ja suorituskyky.
– ”estetiikka on suorituskyvyn sivutuote”, kuten Ninni kirjoitti Tuomaksen todenneen Voimakadulla. Juuri näin. Valehtelisin, jos väittäisin että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Tottakai on. Mutta jos treenaisin vain ulkonäön vuoksi, treenaisin kyllä eri tavalla.
Lisäksi, yksi syy on myös se että lehtikuvauksia on säännöllisesti lyhyelläkin varoitusajalla, joten periaatteessa ”joudun” olemaan sellaisessa tilassa, että voin milloin tahansa mennä myös lehtikuviin (liittyy siihen, ettei ole kiva olla kuvattavana jos kokee olonsa epävarmaksi). Tämä on joskus ollut hyvin stressaava ajatus, ei onneksi enää.
3. suhtautumistapa
Vaikka kirjoitan ruokavaliosta, en ajattele, että minulla olisi ”ruokavalio”. On vain elämä, joka sisältää 365 päivää vuodessa, ja elän sitä joka päivä. Siihen kuuluu tietyt asiat ja jotkut ei kuulu.
Ei tarvita ajatusta itsekurista – eikä ruokavalioni ole mielestäni edes tiukka. Minusta se on äärimmäisen salliva (johtunee siitä, että on oma valinta, enkä valitsisi jotain mikä olisi vaikeaa). Jos en joskus otakaan viiniä, otan sitten toisella kertaa.
Esimerkki: jos haluat kokeilla viljatonta ruokavaliota, mutta silti tekee mieli karjalanpiirakkaa, koita suhtautua siihen kokeiluna. Ajattele, että nyt et ota, mutta otat joskus toiste. Voi olla, että sitä ”toista kertaa” et enää haluakaan.
Taidan tehdä ruokaan liittyvät valinnat aika luontaisesti sen mukaan, mikä parantaa oloa ja tilannetta, enkä koskaan koe, että elämä olisi kieltäytymistä mistään. Päinvastoin: ruoka ravitsee ja treeni kehittää, eli neuroottisuuden sijaan mennään iloisesti eteenpäin.
Inhoan sitä lähestymistapaa, että asioihin suhtaudutaan kieltojen kautta, tai että voileivän syömättä jättäminen olisi jotenkin elämää halvauttava kokemus. Lue tämä Ruokaan suhtautumisesta.
”Jos sanon, että en syö gluteenia lainkaan (eli leipää, pastaa, muita johdannaisia), ensireaktio on “ai sinä olet ruokavammainen”?
Ihan sama, jos ajattelisi treenin siten, että ”ai sinä joudut vetämään maasta” ja ”sinä joudut treenaamaan niin ja näin usein”.
Ei. En joudu. Saan treenata. Olen terve ihminen, saan käyttää kroppaani. Muistan, kun juttelin äidin kanssa näistä jutuista pari vuotta sitten ja hän totesi, että olisipa ihanaa jos voisi vielä joskus liikkua siten, että voisi hikoilla. Niin. On varmasti uuvuttavaa kun kirjoitan aina äidistä, mutta minkäs teet – hän on itseäni paljon parempi esimerkki.
Toispuolihalvaantunut ei pysty liikkumaan niin paljon, että tulisi hiki. En tiedä miltä se mahtaa tuntua. K&T:n juttukin oli otsikoitu Hikoile ja rakasta, se tulee tuosta.
Valintojen tarkoitus on antaa, ei ottaa. Asioita tehdään siksi, että voi. Ei siksi, että pitää.
Miettikää nyt tätä: kaikki annetaan. Terve keho, elämä, mahdollisuus syödä kutakuinkin niin terveellisesti kuin itse haluaa – ja mitä sen keskellä tapahtuu: valitetaan lisää? Miksi?
Ihan turhaan. Voisihan sitä ainakin yrittää suhtautua positiivisesti, varsinkin kun tarkoitus on hakea hyvinvointia. Sitähän tässä etsitään, eikö? Jos jokin asia tuntuu pahalta ja vaikealta, mitä hyvinvointia se on?
Ilon kautta ystävät, ilon kautta. Siksi, että elämä on tänään.
Kuva: Saara Sarvas
Jännä juttu toi ”ruokavammainen” Minun lapseni on ollut ihan vastasyntyneestä vaikeasti ruoka-allerginen ja on edelleen ”vain” allerginen. Ruokavaliosta poissa maito, kaikki kotimaiset viljat, soija, maissi ja muutama muu… Ja suurin huolenaihe hieman vieraammilla ihmisillä on Se että poikanen ei saa syödä ranskanleipää tai karkkia.. Mun mielestä pojalla menee hyvin kun saa syödä riisiä, lihaa ja kasviksia ja oliiviöljyä.. Ollaan totuttu tähän. Ja nyt äiti pikkuhiljaa yrittää tottua samaan ! Sitruunavesi on 🙂
Tuo on kyllä hieno suhtautumistapa; että VOI tehdä asioita. Itse yritän ajatella asioita positiivisesti, mutta silti usein ajatusmaailma lipsahtaa sen pakon puolelle; pitää mennä salille (kun ei huvita/kiinnosta), pitää siivota, pitää laittaa ruokaa etc. Silloin se tuntuu uhraukselta, toisinaan jopa niin kovalta, että itku pääsee. Harvoin olen ollut iloinen siitä, että kuitenkin lähdin.
Olen miettinyt, että onko pohjimmainen syy kuitenkin siinä, että pelkään muutosta? Mitä jos tavoitteen saavuttaminen ei saakaan aikaan sitä, että herään joka aamu iloisena ja pirteänä uuteen päivään? Mitä jos teenkin kaikki ne muutokset aivan turhaan?
Tekee mieli sanoa tähän, että eihän elämästä huonot fiilikset lopu millään reseptillä, koska ne syntyvät sisällämme eikä ulkopuolellamme, mutta itse ajattelen sen niin, että onhan se nyt hemmetin paljon mukavampaa olemassaoloa elää mahdollisimman terveenä ja saada nauttia mahdollisimman laadukkaista olemassaolon hetkistä. Ja mitä isomman ilon kautta sen tekee, niin sitä parempi tietysti. : ) En tod.kaipaa ollenkaan sitä aikaa kun ns.nautin elämästä muutaman kymmenen kilon edestä. En tiennyt silloin oikeasti mistään mitään. Nyt hyvä kunto ja itselle parempien valintojen tekeminen joka asiassa on rutiinia suurimmilta osin. Ja kaikki lähti alunperin ilon kautta todellakin. Koen nyt vahvasti, että olemme arvokkaita ja elämä on arvokas lahja. Miksi en siis viettäisi sitä mukavimmalla mahdollisella tavalla.
On se jännä, jos kieltäytyy viineristä ja makkarasta. Aina tulee kommentteja tyyliin, että on nipo jne. En tosiaan uhraudu. Uhrautumista olisi syödä vain siksi, että muut haluaa. Jos haluan tuoreen pikkupullan syön sen, mutta en ota vanhaa viinerit vain siksi, että se on hyvää (ei ole!!! ). En joudu kieltäytymään mistään, vaikka syön epäterveellistä harkiten. Koska syön vain, kun oikeasti haluan, ei ole koskaan ollut paino-ongelmia.
Seisovat pöydät ei ole ongelma, kun ottaa vain vähän epäterveellistä ( jos siitä tykkää) ja loput terveellistä. Terveellisen syömisen saa perusteltua järjellä ja ololla. Usein kyllä herkkuni lukeutuvat terveellisen kastiin 🙂
Aika helposti törmään tähän voivotteluun. Kerran eräs ystäväni huokaili, että no varmaan tarvitset kaikkia niitä lisäravinteita mitä syöt, kun joudut olemaan noin tiukalla ruokavaliolla. Kyllä nauratti.
Ensinnäkin, en joudu olemaan millään ruokavaliolla, vaan vapaaehtoisesti olen niin valinnut, koska se tuntuu helpottavan kroonista suolistosairauttani ja antavan tolkuttomasti lisää energiaa.
Toiseksi, syön lisäravinteita suurimmaksi osaksi buustatakseni jo sairastunutta kehoani, en sen takia, että ruokavalioni olisi jollain tapaa köyhä. Jos söisin sitä mitä valtaväestö syö, joutuisin syömään moninkertaisen määrän niitä lisäravinteita.
Tämä ruokavalion monipuolisuus vs yksipuolisuus voi olla joskus aikamoinen harha. Kuvitellaan, että jos syödään mitä vaan, niin silloin syödään monipuolisesti eli hyvin. Karsittu ruokavalio nähdään sitten yksipuolisena eli riittämättömänä. Jos tarkasteltaisiin ruokavalioita akselilla ravinnerikas vs ravinneköyhä, niin johan olisi eri juttu. Sinne ravinnerikkaaseen kun ei juuri vehnäpullaa tai sokeria mahdu.
Kyllä se tosin itseltäkin edellytti pientä psykologista jumppaa, kun aloin karsimaan ruokavaliosta epäsopivia ainesosia rankalla kädellä. Toisaalta, kun perä huutaa hoosiannaa ja keho on voimattomuudesta vetelä, niin siinä vaiheessa sitä syö vaikka pieniä kiviä, jos se tilannetta parantaa.