Kirjoitan aika vähän ravinnosta siitä huolimatta, että se tuntuu olevan suosituin aihepiiri blogin lukijamääriä ajatellen. Se, mitä saa syödä, kiinnostaa enemmän kuin miten pitää liikkua.
Kovin paljon en halua ravinnosta kirjoittaa – en oikeasti jaksa. Ruokaan ja ruokavalioihin suhtaudutaan syvällä tunteen palolla, eikä minulla riitä kapasiteettia niistä vääntämiseen.
Samasta syystä vältän aiheeseen liittyviä haastatteluitakin, vaikka niitä joskus pyydetään. Viimeksi kieltäydyin kohteliaasti Cosmopolitanin dieettiaiheisesta haastattelupyynnöstä ja ohjasin pyynnön Hannalle.
Moni kyllä kysyy neuvoja – ihmettelee hädissään, että eikö enää koskaan saa syödä karkkia.
Tuo kieltäytymisen ja miinuskaloreiden ajatus on harmillisen sitkeä: ei enää ikinä mitään hyvää. Että tarvitaan itsekuria: loppuelämä on mehukeittoa ja pellavansiemenrouhetta. Sipaisu margariinia näkkileivän päälle.
En minäkään noin haluaisi elää.
Lopulta ajatus on se, että ”ei mulla itsekuri tule riittämään tuollaiseen elämään, pidän ruoasta”.
Aivan kuin elämä ja ei-lihottava ruokavalio olisivat toisensa poissulkevia asioita?
Mutta lohdutuksen sana: hinta ei ole niin kova, kun asian oivaltaa. Saat syödä ”ikinä karkkia”, mutta houkuttelevampi ajatus mielestäni on se, että entä jos ei enää tekisi mieli?
Oma suhtautumiseni ruokaan on nykyään fantastisella tolalla. Aina ei ole ollut. Oikeastaan parasta on juuri se, että minun ei tarvitse suhtautua ruokaan mitenkään. Aikaisemmin söin paitsi nälkään, myös tunteeseen. Myös craving-ilmiö on tuttu: yksi voileipä muuntui mielellään torniksi ja ”se yksi pieni karkkipussi” seitsemäksi litraksi jäätelöä.
Huomasin taannoin, että mitään näistä ei enää ole. Olisin oikeasti halunnut syödä paljon karkkia, mutta se ei enää vastannutkaan siihen tarpeeseen, mihin sitä kaipasin. Nälkä minulla ei ollut. Joten: joko minulla ei ole tunteita joihin syödä, tai sitten olen yksinkertaisesti tervehtynyt asian suhteen myös henkisesti.
Matka siihen, että minun ei tarvitse suhtautua ruokaan mitenkään ihmeellisesti, kesti ehkä kolme vuotta. Laskiaispulla ei herätä mielitekoja. Niin ei myöskään kerrosateria, ei Sirkku- eikä Pulmu-sokeripalat, ei oikeastaan juuri mikään.
Kahvipöytäkommentointi että enkö ota, ota nyt kun mieles tekee kumminkin, on vähän hassu. Ei tee mieli, mutta jos nyt kauan vielä jankutat, niin otan ihan vain siksi että tyrkyttäminen ei ilmeisesti muuten lopu.
Jos sanon, että en juurikaan syö viljoja (eli leipää, pastaa, muita johdannaisia), ensireaktio on ”ai sinä olet ruokavammainen”?
No ei, en enää. Ennen kyllä olin. En pidä tuosta ruokavammainen- ja allergikkoajattelusta. Että pitää olla diagnoosi, jos syö mieluummin pähkinöitä kuin Väyrysen päitä. Ja pitää selittää mistä niitä kuituja sitten saa. En minä tiedä, ihan sama, jostain ne tulee.
Kaikki alkoi yhteistyöstä Varpun kanssa joskus 2008 tienoilla. Otin syömisiini mukaan smoothiet ja lisäsin proteiinin saantia.
Muutama vuosi myöhemmin tajusin, että mitään ylimääräistä ei ole tehnyt edes mieli. Tunteellinen suhtautuminen ruokaan väheni koko ajan. Maanantaisoturit kertoo siitä ruokavaliosta, joka ”korjasi” minut.
En ole koskaan ajatellut kieltäytyväni mistään, tai että loppuelämä olisi jotenkin brutaalin kuivakka. Mitä kuivaa on siinä, että syö hyviä salaatteja, lihaa, kalaa, kanaa, munakkaita, hyviä öljyjä, paljon vihanneksia, sushia, marjoja, hedelmiä, pähkinöitä, taateleita, suklaata .. joskus juustoja ja niin edelleen. Äkkiä tuolla listalla päivän ruoat täyteen tulee. En oikein tiedä, mitä lisäisin, minne ja miksi?
Jos suhtautuu loppuelämään siten, että se sipaisu margariinia näkkileivän päälle, niin ei kiitos sitä minullekaan.
Pointtina tässä se, että ehkä negatiivisen lähestymistavan (ruokavammaisuuden) sijaan voisi koittaa haluta olla terve. Ei niin, että jasså, tästä lähtien olen vammainen, vaan että tästä lähtien voisin olla vaikkapa terve.
Matka voi kestää jokusen vuoden, mutta jos sen aloittaa nyt, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä pääsee ainakin jonkun vuoden kesäksi kuntoon. 🙂
”Minun ei tarvitse suhtautua ruokaan mitenkään”.
Hyvähyvä! *klapklap* Juuri noin. 🙂
Itse aikanaan luulin, että nimenomaan Se Ruoka on avain kaikkeen onneen.
Itselläni tuo sinun kuvailemasi kolmen vuoden matka kesti noin kymmenen vuotta.
Tiedän, että ruoka ON tärkeä asia, mutta se on sivuosassa siinä kaikessa.
Mutta myönnän, että se matka tämänhetkiseen suhtautumiseeni ruokaan on vaikuttanut siihen, että ruoka vain on. Se ei ole vaikea tai helppo asia. Tiedän, mikä on hyvää minulle ja se siinä. Se on pieni asia mielessäni tällä hetkellä, mutta sen kymmenen vuoden matkan aikana se toisaalta kasvoi vahvaksi tukijalaksi elämääni. Se on ns. helppoa varmuutta, huolettomuutta, jolla minun ei tarvitse vaivata päätäni tai sressata.
Huomenna kaikki voi olla toisin, who knows.
Ok, no nyt ymmärrän mikset pitänyt sanasta ruokavammainen. Mutta näin se nyt kuitenkin on ”normaalien” ihmisten mielestä. Jos jokin asia myydään ruokana, mutta et jostain syystä pysty syömään sitä, olet ruokavammainen. Toinen juttu on sit jos jätät gluteenin jostain muusta syystä syömättä? Jos et esimerkiksi tykkää niistä ruoista missä sitä on tai uskot sen väitettyihin terveyshaittoihin.
Nyt näin kun tarkemmin miettii, niin itse kutsun herjalla itseäni sosiaalisissa tilanteissa ruokavammaisiksi siksi, että osoitan näille ”normaaleille” ajattelevani itsestäni aivan samalla lailla ja ”nyt voidaan yhdessä nauraa tälle ja jatkaa iltaa omilla tahoilla, syöden mitä tykätään”. Silloin en ainakaan anna itsestäni kuvaa jonain terveysfasistina tai läskipoliisina. Mutta todellisuudessa en missään tapauksessa pidä itseäni mitenkään viottuneena tai vammasena! Mielestäni ihmisen ei kuulu missään tapauksessa sietää gluteenia eikä laktoosia tai maitoproteiineja (vieraan eläimen maitotuotteita yleensä ottaen), joten pidän itseäni täysin normaalina ihmisenä, ja näitä muita tietämättöminä. Oireet noiden sopimattomuudesta kun voivat olla piileviä, ja ilmetä vasta todella vanhalla iällä, jolloin ei enää oo paljon tehtävissäkään.
Oli ruokien terveyshyödyt tai -haitat mitä tahansa, minä syön jatkuvasti juuri niitä ruokia mistä tykkään, mitä haluan, ja jotka tuottavat minulle hyvää oloa, ja jätän syömättä ne mistä en tykkää, mitä en halua, ja jotka tuottaa huonoa oloa. En missään tapauksessa seurata mitään oppeja enkä terveysaatteita, puhumattakaan dieeteistä, sillä en usko että niitä tarvitaan mihinkään muuta kuin aiheuttaan mielenterveysongelmia ja terveysongelmia. Mun keho osaa kertoa mitä se tarvitsee ja tahtoo, ja mun ei tarvitse kuin kuunnella. Mulle kaikki ruoat on samalla viivalla ilman arvolatauksia, mutta siitä huolimatta en tosiaan valitse sieltä pizzoja, pastoja, leipää, gluteenia, karkkia, sokeripullia jnejne, vaan jotain aivan muuta. En siis elä missään puutteessa ruoka-aineiden suhteen. Mutta tätähän tosiaan niiden ”normaalien” ihmisten on vaikea ymmärtää.
Suosittelenkin jatkuvasti kaikille joilla on ikinä ollut mitään paino-ongelmia, syömishäiriöitä, dieettitaustaa tms, kirjaa ”How to have your cake and your skinny jeans too” Josie Spinardilta. Ehkä sunkin pitää se tsekata, jos se vähän korjais tuota sun kärkkäyttä ja elämänasennetta.