Koti Fiilistelyt Sata maastavetoa ennen nukkumaanmenoa

Sata maastavetoa ennen nukkumaanmenoa

Muistaako joku Melissa P:n kirjaa Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa?

Ei se mitään, en minäkään.

Kirjoitan paraikaa yhtä työjuttua ja luen muun muassa kuvan opuksia. Oheisten seassa Haruki Murakamin What I Talk About When I Talk About Running on ekstraa, mutta hyvää ekstraa onkin. Luen sitä kai toista kertaa ja aina tykkään yhtä paljon. Kai.

Murakami kirjoittaa juoksemisesta ja kirjoittamisesta. Ja muustakin siinä sivussa. Harjoittelussa ja kirjoittamisessa on itse asiassa paljon yhtäläisyyksiä.

Aloin lukemaan toistakin Murakamin kirjaa: Sputnik, rakastettuni. Se on vielä kesken. En ole edes varma pidänkö siitä, mutta luen silti. Juoksukirjassa hän kirjoittaa näin (minusta tämä olisi sovellettavissa kaikkeen):

Sometimes I run fast when I feel like it, but if I increase the pace I shorten the amount of time I run, the point being to let the exhilaration I feel at the end of each run carry over to the next day.

I stop every day right at the time point where I feel I can write more. Do that, and the next day’s work goes surprisingly smoothly. I think Ernest Hemingway did something like that. To keep on going, you have to keep up the rhythm. This is the important thing for long-term projects. Once you set the pace, the rest will follow.

Varmasti näin se on, ja toimii aina kun onnistun tai muistan tehdä noin.

Pääsääntöisesti teen juuri toisin, kaikessa. Jos bongaan vaikkapa uuden levyn, kuuntelen sitä putkeen niin kauan, kunnes en enää pysty. Eli kerralla täysin loppuun. Ja musiikin kuuntelu on tietenkin kaikista jutuista minulle se vähiten haitallinen.

Minun ei pitäisi innostua. Innostuminen on hauskaa, mutta vaarallista.

Viime viikko kului kirjottaen, töitä tehden, hieman treenaten ja jokusen kerran aamu-uinnilla kahvin kera. Tämä viikko näyttäisi menevän samaa rataa.

Sisältää kaverikupin, hatussa lukee. Ei muuten sisällä. Aamu-uinnit vedetään yksin, mielellään ihan hiljaa.

Kulkupelikseni on näköjään jämähtänyt kokonaan fillari, kun autoa ei ole. Eikä näytä olevan tulossakaan (ei jaksa nyt ajatella), joten tällä mennään. Ainoa miinus on se, että kilometrit syö aikaa ja voimia.

Treenien kanssa on edelleen mielenkiintoista. Oikea ranne on nivelsiteineen vähän last season, mutta kyllä sillä tekemään pystyy. Isompi mysteeri on vasen käsivarsi, joka on ollut todella kipeä ehkä kuutisen viikkoa.

Sitä nyt fiilistelen ja testailen mitä voi tehdä. Aika paljon onnistuu ihan vain testimielessäkin, noin vaikka otsikkoon viitaten (ja ei, 100 vetoa ei ollut itse treeni, viitteellinen osa sitä kenties, mutta mitäpä sitä ihminen ei otsikon takia tekisi?).

Jumppailut vajain käsin on vähän niin ja näin. En kirjaa mitään ylös, en ajattele treeneillä olevan nyt niin merkitystä. Pääasia, että jotain tulee tehtyä – täyttä lepoa en enempää jaksa sitäkään (kokeiltu on).

Viime perjantaina kävin suositellun käsikirurgin luona NEO:ssa ja sain viimein järkeä tekevän diagnoosin ja lähetteen tutkimuksiin. Kysyin tietysti, mitä voin tehdä, ja kuulin maagiset sanat “ei se tästä pahemmaksi mene. Ainoa haitta on kipu. Voit tehdä kaikkea kohtuullisesti.” (Itse asiassa jo pelkän diagnoosin myötä kipu hävisi hetkeksi kokonaan).

Ja siitähän minä innostuin.

Noin yleisesti ottaen asenne on viime aikoina ollut mallia aijjaaa ja ihan sama. En jaksa ottaa mitään, varsinkaan itseäni, niin kauhean vakavasti. Se olisi ehdottomasti vielä vaarallisempaa kuin innostuminen.

Ei kiitos enää yhtään matkaa itseen, ei kiitos. Ei joutilaisuudelle, ehdoton ei itsetutkiskelulle. Ei elämässä tarvitsisi olla aikaa sellaiseen, kun olisi niin paljon tekemistäkin. Ja miksi kääntyä sisäänpäin, kun ulkopuolella on kokonainen maailma? Kuolen tylsyyteen, jos vielä joudun siihen ralliin. Just say no

Eilen kävin moikkaamassa Mikkoa Spartanilla. Kuntosaliyrittäjä näytti peukkua:

Tänä aamuna olin aamulla trendikkäästi keskustakahvilassa kirjoittamassa. Olen aina niin tavattoman muodikas oloasussani. Tästä sitä ei ehkä huomaa.

JAA
Edellinen artikkelilltapäiväkerho.
Seuraava artikkeliUudet WKC® Fitness Trainerit

5 KOMMENTIT

  1. Moi kukkanen! Voisin kommentoidan kaikkea tässä postauksessa. Hmmm.. why not! (Innostuin.)

    Joo, matkat itseen on kivoja, mutta sitten, kun tuntuu, että nyt voisi vaan ottaa rennosti ja pitää hauskaa(!), niin se on paras! Siihen kai se kaikki tähtääkin. Mikä on ihmisen elämäntehtävä? (Kun et kerran kysynyt.) Tim Ferriss sanoi hienosti, että kaikki, joihin ei ole vastausta nyt tai joihin ei voi itse vaikuttaa, kannattaa ohittaa, jotta säästyy paljolta (päänsäryltä). 😀

    Innostumisenkin ymmärrän niiiiiiiin hyvin. Mä aina kanssa heitän heti kiekat sataan (tuhanteen), mutta onneksi (ja ehkä niiden kaikkien itseeni matkaamiseten ansiosta) osaan jo ennakoida ja pystyn pitämään mopon hallinnassa.

    Mitäs vielä.

    Toi levyjden loppuun kulutus on myös harmillisen tuttua. Sillä saa pilattua parhaatkin biisit. Onneksi tulee uusia. 😀

    Ihanaa kesää kukkanen, nauti elämästä ja kaikesta!

  2. Juu, ei itsetutkiskelulle ja joutilaisuudelle! Joskus on tosin pakko olla vaan itsensä kanssa sohvan nurkassa kuumemittari suussa ja teemuki käpälässä miettimässä, että kuolenko tähän tylsyyteen (ei tautiin!). Eilen meni näin ja kas, yllätin itseni useammankin kerran miettimästä kyykkyjä ja tempausta. Mielestäni ihan hyvää sijaistoimintaa aivoilta itsetutkiskelun sijaan – parantavia ajatuksia. 😀

JÄTÄ VASTAUS