Koti Nouse ylös! Se ei ala alusta, vaan lopusta.

Se ei ala alusta, vaan lopusta.

Oma tammikuuni, ensi maanantaini, uusi alkuni ja uusi vuoteni laahaa vähän perässä. Johtunee siitä, että tein tiukan työputken vielä joulunakin, joten ei oikein ollut sellaista saumakohtaa, jossa olisi voinut vaan lillua. Luovuus ja innostus vaativat joutilaisuutta ja jos sitä ei tule, intokin jää hieman vaisummaksi. Toki, on vaikea olla väkisinjoutilas, jos listalla on miljoona keskeneräistä asiaa ja deadlinea. Mutta hyvä näinkin, otan hengailuikkunan ensi tilassa.

Toki sellaisen maatakääntävän energian puute voi johtua edelleen viime kesän murheista, (kirjoitin niistä tässä). Ehkä siitä, että en oikein osaa surrakaan “oikein”, vaan harrastan sellaista pakattua surua, joka ilmaantuu sitten paikoittain. Mutta se olkoon minun tapani, enkä ole vaihtamassa systeemiä.

Tälle vuodelle on luvassa muutoksia. Mielekkäitä, mutta aika isojakin.

Yksi isoimmista on se, että astun sivuun Voimakadun omistajista. Kirjoitin Painavan kiitoksen tänne, ja vaikka osin harmittaakin, tiedän tehneeni oikean päätöksen. Kun aloin tehdä kirjaa, huomasin että en varmasti pystyisi tekemään kaikkia haluamiani töitä.

Opin silti mielettömän paljon saliyrittäjyydestä, salin pyörittämisestä, treenaamisesta, opettamisesta – ja tietysti sain perustaa ja tehdä salin huippuhyvien valmentajien (myös ystävien) kanssa. Nyt Tuomas, Vesa ja Samuli pyörittävät Voimakatua kolmistaan, enkä usko minun poissaolon kovasti edes näkyvän. Olen ollut siellä niin tavattoman vähän viimeisen puolen vuoden aikana, että näinköhän osaan edes nostaa tankoa lattiasta?

Tänään viikko alkoi Kauppalehden toimituksessa; kirja-arvio tulee keskiviikon lehteen. Jännittävää! Ja terveisiä myös Alma-talon ravintolaan, jos luet tätä 🙂 (löysin kahvia hakiessani blogin lukijan).

Olen jo antanut pari haastattelua kirjan tiimoilta ja saanut käydä pitkiä, hyviä keskusteluja toimittajien kanssa. Olen todella onnellinen kirjan osalta ainakin siitä, että nyt asioista keskustellaan.

Keskustellaan uusista, mielenkiintoisista näkökulmista – eikä keskitytä vain siihen mihin suuntaan kahvakuulaa kuuluu pyörittää, tai varoitella ja syytellä kuorossa miten kakkostyypin diabetes on ihan kulman takana, jos vielä kerran kehtaa kaartaa farmarinsa Mäkkärin autokaistalle.

Yksi aukeaman juttu ilmestyi jo viikonlopun sanomalehdissä, ainakin Aamulehdessä ja Satakunnan kansassa. Kiitos toimittaja Katja Kärki! Tässä siitä PDF: kukkalaakso-2  ja ohessa räpiköimäini kuvakaappaus. Erityisen mielekästä on se, että viimein tuntuu siltä, että kirjan myötä saan esiin mielestäni oikeita asioita. Tietysti matka on ollut pitkä, mutta sitäkin kiinnostavampi.
satakunnankansa
Oikeilla asioilla tarkoitan sitä, että esimerkiksi pari vuotta sitten Hehku-ohjelmassa kysyttiin, miltä tuntuu kun olen “tehnyt vartalostani julkisen projektin”, tässä siihen pieni linkki, vaikka videota ei enää löydykään. Muistan, että olin todella hämmentynyt koko kysymyksestä, vaikka juttu lopulta olikin aivan hyvä.

Ei tässä koskaan varsinaisesti vartalosta ole ollut kyse, vaan ajattelusta, asioihin suhtautumisesta, siitä miltä asiat tuntuvat, ei niinkään siitä miltä ne näyttävät. Vartaloihanteet tulevat ja menevät, eikä niihin kaikkiin voi lähteä mukaan. Täytyy itse tietää, mitä haluaa. Muuttua, jos se tuntuu oikealta. Jos ei, sitten antaa olla.

Siksi olen aina tosi innoissani, jos toimittaja löytää kirjoituksistani sen ytimen, jonka perässä olen. Siihen, miltä joku näyttää, tai miltä “pitäisi näyttää”, en halua puuttua, eikä toisten ulkonäkö kiinnosta minua paljoakaan. Hyvinvointi on niin paljon muutakin (vaikka ylimääräinen rasva ei sitä tietysti lisääkään, mutta ei vartaloviestien tuojaksi ehkä enää minua tarvita. Muut tekevät sen paremmin, eikä se ole eniten ns. “mun juttu”. Myös Alku-valmennuksissa hienointa on osallistujien ajattelun muutos. Vain sitä kautta asioista voi ikinä tulla pysyviä, uskon. 🙂

Itseäni kiinnostaa enemmän se muutos, mikä tapahtuu ajattelussa, kehonkuvassa, itsetunnossa. Ei niinkään selfiekepin varressa roikkuminen, vaikka sellaisen kyllä ehdottomasti haluaisinkin.

Tämän vuoden myötä tulen aloittamaan lisää blogeja, joka sekin on äärimmäisen mieluisaa. Mitä enemmän teen töitä, sitä enemmän huomaan kaipaavani yksinomaan kirjoittamista. En taaskaan niinkään halua herättää keskustelua tai olla vääntämässä netin syövereissä siitä kuka on oikeassa mistäkin, vaan pikemminkin herättää ajatuksia. Enkä silti väitä, että olisin oikeassa tai tietäisin mikä on paras tapa elää. Mutta syvä toive siitä, että omilla aivoilla ajattelu tulisi joskus muotiin, elää edelleen. Ja nyt nämä viimeisimmät haastattelut osoittivat sen, että jokin menee oikeilla raiteillaan! Olen onnekseni saanut tavata paljon todella hyviä toimittajia, ja hienoa että trendi jatkuu.

Kirjaprojektin myötä sytyin ajatukselle uudesta kirjasta. Samaan aikaan – taas – houkuttaa myös jatko-opinnot, jolloin edessä olisi maisteriohjelma (taiteen maisteri). Ideaalitilanne olisi Lapin yliopisto, jossa on taiteiden tiedekunta. Siinä samalla voisi käydä Ounasvaaran atleettiklubilla treenaamassa. Heh. Mikä ettei, mutta pakko sanoa, että aika ei taaskaan riitä kaikkeen ja tämä nyt on ensimmäinen “sitten joskus” -listalle menevistä asioista. Toinen kirja, mikä ettei, en vaan ole keksinyt aihetta vielä. Ja vastahan tämä tuoreinkin ilmestyi, joten mitä sitä puuskuttamaan.

Juuri nyt painopiste on hyvinvointivalmennuksissa, uudessa Alussa, jota pyrimme kehittämään entisestäänkin paremmaksi. Palaute osallistujilta on jatkuvasti hyvää, joten se on myös todella mielekästä ja innostavaa tekemistä. Ehkä voisin jopa sanoa, että viime kesän ja syksyn murheet ja surut kevenivät mahtavan ryhmän myötä. On vaikea olla surullinen, kun ympärillä on valtava joukko hyväntuulisia ja innostuneita ihmisiä. Joten kiitos myös alkulaisille!

Mitäkö otsikko tarkoittaa? Että se ei ala alusta, vaan lopusta? (PMMP, Toivo)

Ehkä sitä, että minulle tiettyjen asioiden loppuminen on uuden alku. Ei niinkään se, että laitan kalenteriin rastin, että tänä päivänä kaikki muuttuu. Ei se niin mene. Olen kamppaillut lähes koko ikäni erilaisten muuttumisien, kriisien ja prosessien kanssa tavalla tai toisella, ja sittemmin huomannut, että oma muutos alkaa aina kyllästymisestä.

Siitä, että turhautuu kun asiat eivät muutu. Sitten voi todeta, että ei kai, kun teen asiat samalla tavalla kuin ennenkin. Jostain sieltä se lähtee. Nyt aloitan uuden vuoden lopusta. Siitä, että tähän vuoteen toivon vähän vähemmän surua ja huolta ja enemmän iloa, energiaa ja luovuutta.

Pahinta, ja samalla ehkä kliseisintä, lienee se että elämäni surullismpien aikojen myötä opin viimein kiireettömyyden taidon. En sössötä läsnäolosta sanaakaan, enkä viittaa mindfulnessiin harpinkärjelläkään, ja downshiftaus on täällä lähes kirosana.

Mutta sen sanon, että valitettavasti sitä näköjään oikeasti oppii arvostamaan hetkiä ja elämän sävyjä vasta sitten, kun on ihan pakko. Olkoon se herättävä tunne sitten pohjaton suru, tai ilo, menetys tai saavutus, niin pääasia lienee, että antaa sen tuntua joltain.

Joten en toivo tälle vuodelle pelkästään ympäripyöreästi hyvää ja kaunista, vaan ennen kaikkea sitä, että jos se tapahtuu, osaan sen myös ottaa.

Jos elämästä haluaa muistoja, silloin sitä täytyy ennen kaikkea elää. Silloin siihen vaan kuuluu kaikki värit, myös ne mustimmat. Kuten Voimakadun Samuli, urheiluhieroja, aina sanoo elämän haasteisiin, saumakohtiin ja kriisehin liittyen, “silloin tietää elävänsä”. Niin se on, hyvässä ja pahassa.

Tällaista. Tulipa pitkää ja paatoksellista, ja harvinaisen päiväkirjamaistakin. Mutta hei, mun blogi, mun editointi tai sen puute. 🙂

4 KOMMENTIT

  1. “Mutta sen sanon, että valitettavasti sitä näköjään oikeasti oppii arvostamaan hetkiä ja elämän sävyjä vasta sitten, kun on ihan pakko. Olkoon se herättävä tunne sitten pohjaton suru, tai ilo, menetys tai saavutus, niin pääasia lienee, että antaa sen tuntua joltain.”

    <3 Sä olet Kukka viisas nainen.

JÄTÄ VASTAUS