Koti Flavor of the Month Suunnitelma B ja sitaatit

Suunnitelma B ja sitaatit

Minulla ei ole koskaan suunnitelma B:tä. Mutta inhoan tylsyyttä ja sitä, että jää johonkin josta ei enää kauheasti pidä. Jos ei vaikkapa siedä elämäänsä tai kehoaan, perusterve ihminen voi sitä aika paljon muuttaa.

Minä olen muuttanut itseäni ja elämääni paljon. Monta kertaa. En taida olla niitä, jotka jäävät.

Kun ryhdyin yrittäjäksi, ainoa varma ja säännöllinen tulo oli lapsilisä. Jos minulta nyt kysyttäisiin, neuvoisin irtiottajaa tai oravanpyörääjää tekemään jonkunlaisen suunnitelman – edes A:n tai C:n.

Minulla ei ollut, ja sen kyllä huomasi. Parhaiten sen tajuaa nyt jälkeenpäin, kun mietin miten asiat olisi voinut tehdä. Mutta ei se mitään, tulipa tehtyä näin.

Herra Ylppö laulaa Paula puree -kappaleessaan:

Jouko Turkka eräs viisas sanoi / että pitää aina valita tie joka pelottaa eniten / mutta kun tää kaikki / melkein kaikki pelottaa / pitääkö mun nyt perääntyä / pitääkö mun nyt ajatella / koko elämä vittu uusiksi

Pitää. Jos haluaa, niin voi.

Aika pian sen jälkeen kun lopetin työt ja olin ‘omillani’, muutin Turusta Helsinkiin. Kuulin talonmieheltä vuokraisäntäni kuolleen jokin aika sitten, joten en tiennyt yhtään kenelle irtisanoa vuokrasopimus.

Kirjoitin kirjeen, liitin siihen ilmoituksen muutosta ja lähetin sen kuolleen miehen osoitteeseen. Toivoin, että joku sen löytäisi. Tuntui aika rajulta ajaukselta, ettei kukaan huomaisi – enkä nyt tarkoita muuttoilmoitusta.

Aika pian tuli soitto sukulaiselta ja irtisanominen oli sillä hoidettu. Muutin siitä Helsinkiin, mutta viimeistä vuokraa en ollut maksanut ja laskuja oli pinossa.

Tuoreelle yrittäjälle 1000 euroa velkaa tuntui valtavalta summalta. En ollut hakenut starttirahaa, ja kuten sanottu, mitään muitakaan planeja ei ollut.

Lapsilisä?

Helsingissä odotti oma vuokransa ja niin edelleen. Lähtiessäni tuhosin ja jaoin vielä (taas kerran) kaiken omaisuuteni pois, koska muutin kalustettuun asuntoon. Muutto oli kamalaa, mutta ainahan se on. Kypärää soviteltiin ja hyllyä kanssa.

Muistin tuon ensimmäisen yrittäjän euroahdistuksen eilen. Olin aamulla kahdeksalta jäällä kävelyllä ja mietin, miten hienoa on olla aamulla kahdeksalta jäällä kävelyllä.

Nyt tuhannen euron painajainen tuntuu kauhean kaukaiselta – aivan kuin eri maailmalta – vaikkei siitä ole kahtakaan vuotta.

Ei minulla työhön ja yrittäjyyteen, tai irtiotoista haaveileville, tänään sen kummempaa sanottavaa ole. En ‘tao rahaa’, koska en koe sitä kovin tärkeäksi.

Koska teen töitä sopivasti ja hyvällä fiiliksellä, uskon että teen ne paremmin. Win-win. Joku on joskus kommentoinut, että ‘helppo sun on sanoa’ kun on tollanen kroppa tai työ tai elämä.

Heh, joo. Mun on helppo sanoa. Yhtenä aamuna vaan heräsin, katsoin että kas, vatsalihakset piirtyvät läpi ja mistä tuo takareisikin tuohon pullahti.

Ehkä jotain sellaista omaperäistä olisi helppo sanoakin, kuin että maailma on pieni, elämä lyhyt ja carpe diem. Ei se ota jos ei annakaan? Jotain sellaista.

Asenne kehiin. En valitettavasti voi sanoa olevani tuollainen, mutta jos vaan olisin, niin voi sitä elämää, urheilun ja menestyksen määrää.

Vuokra tulee ainakin maksettua ajallaan. Turussa.

JAA
Edellinen artikkeliSpartalainen taatelikakku
Seuraava artikkeliCrossfitin juuret.

3 KOMMENTIT

  1. Toisaalta, ei tästä kyllä mitään kuvamateriaalia saa 😀 Pelkät forkut ehkä vois laittaa mutta muuten jään kyllä himaan. Et ei sillee kummoinen temppeli.

    Lohdullista on kuitenkin se, että tietää jo ettei tää niin päivän päälle ole. Siitä on muuten 12 vuotta kun menin ‘ekan kerran salille’ 😀 -ja sen jälkeen jumpannut enemmän tai vähemmän. Ja 5-6 vuotta ns. “toiminnallista” .. enemmän tai vähemmän tai miten sen nyt ottaa? Kylläpä aika rientää?! Tästä pitääkin kohta olla jotain mieltä.

    Kyllä se tästä vielä temppeliksi muuttuu. Toki vähän hitaammin kuin 20-vuotiaana 8)

JÄTÄ VASTAUS